Kirjeet piti hävittää

Olen ryhtynyt hankkeeseen, jonka oikeutusta pohdin. Olen kirjoittanut näytelmän henkilöistä, jotka ovat oikeasti eläneet. Olen penkonut tietolähteitä ja saanut etuoikeuden lukea kirjeenvaihtoa, joka piti polttaa, jotta sitä ei kukaan koskaan näkisi. Kenen luvalla siis rakennan historiallisia henkilöitäni?

Kuvittelen, että joku penkoisi kirjeitäni ja kirjoittaisi minusta kuolemani jälkeen, sadan vuoden päästä. Olisinko ylpeä vai pahoillani? Olisiko minun tarinani kiinnostava niin kuin Hilman?

Törmäsin Hilmaan Hämeenlinnan kaupunginarkistossa v. 2003. Yhteiskoulun rangaistuskirjaan oli kirjattu Hilmalle varoitus venäläissotilaan suutelemisesta v. 1904. Vuonna 2005 ilmestyi Jukka Rislakin kirja Latvian kohtalonvuodet, jossa Rislakki kertoi Krishjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarinan. Hilman kohtalo kosketti ja kiehtoi minua. Enkä enää pääse eroon Hilmasta.

Olen ollut näytelmää kirjoittaessani tosiasioille uskollinen aina kun se on ollut mahdollista. Ei yhdeksi yöksi käsittelee noin kolmen vuoden jaksoa nuoren Hilman elämässä. En voi kuitenkaan varmasti sanoa, mikä näytelmässä on totta, sillä siitäkin, mikä ei alun alkaen ollut, on tullut osa totuutta. Niin myös siitä, mikä ei ollut käsikirjoituksessa mutta jonka näyttelijät loivat. Meidän Hilmamme ja Kristianimme on kuin sipuli tosiasioineen, kirjoittaja-, näyttelijä-, ohjaaja-, lavastaja-, puvustaja-, valo- ja äänimestarikerroksineen. Siitä mitä tarjoamme, katsojat rakentavat oman visionsa, omien kokemustensa varaan. Eikä Hilma siis enää ole kenenkään yksityisomaisuutta eikä ole yhtä ainoata "oikeata" Hilmaa.